Kisoissa

Muutaman kerran ollaan käyty jo kerhon kisoissakin. Menestystä on tullut, varsinkin huonoa. Tosin väittävät, että muutama rata on ollut melko hankala mölleille. Minusta radan esteiden järjestys on vain ollut väärä.

Agility - isännän juoksutusta

Isäntä nähtävästi tykkää pyöriä hallissa, jossa on erilaisia hyppyesteitä, putkia ja pusseja, keppijonoja ja mitälie keinuja. Siellä se menee käsi sojossa pitkin hallia pyörien ja huitoen muiden koirankuskaajien kanssa. Joku siellä on johtajan asemassa ja kertoo mitä pitää tehdä.

Täälläkin suurimmaksi osaksi täytyy seistä hallinnurkassa seuraamassa näiden kirmailuja. No, onhan siellä yksilösuorituksia ohjaamassa useimmiten koira. Isäntääkin pääsen treenien aikana muutamia kertoja ohjaamaan. Ei siitä muuten mitään tulisikaan. Eikä oikein vielä tule silloinkaan. On se joskus niin vaikea. Kehitystä on kyllä tapahtunut, mutta mölli se vielä on.

Mieliesteeni on putki, johon on hyvä sukeltaa aina kun sellainen on näköpiirissä, johtuneeko luolakoiran geeneistä. Pussista tosin en välittänyt ensin lainkaan, enkä sinne suostunut menemäänkään. Kontaktiesteitä ei ole kovin meillä ollutkaan käytössä, mutta puomilla on mukava kirmata ja katsella vierellä viipeltävän isännän päälakea.

Se on harmillista, että isäntä kääntyilee radalla, vetää takaisin ja keksii ihmeellisiä suunnanmuutoksia aivan turhaan. Aina kun yritän näyttää sille miten rata pitää suorittaa, alkaa hirveä huuto. Milloinkahan se oppii...

Muutamissa kisoissakin ollaan oltu ja niissähän sitä hauskaa riittää...

Minullako ongelmia pentuna - osa 2?

Kärjistynyt tilanne johti siihen, että isäntäväki kutsui apuvoimia. Ongelmakoirakouluttaja kutsuttiin taloon.

Hän olikin tuttu jo pentukursseilta. Tein hänen mielikseen erilaisia temppuja. Kertoi isäntäväelle, etten ole keskivertokoira hyvässä enkä pahassa. No, en tietenkään ole mikään keskivertorekku.

Luulivat, että olen kova, en minä loppujen lopuksi sitä ole, kunhan joskus esitän.

Isäntä ja emäntä saivat harjoitusmateriaalia ja minunkin piti moisiin tehtäviin osallistua. Kyllähän ne menivät, kun sai taas nakkeja mahan täydeltä. Joskin pidän enemmän pallosta ja vinkukanasta.

Minullako ongelmia pentuna - osa 1?

Isäntäväki tuntui olevan joskus hyvin kireitä, varsinkin kun he eivät osanneet käyttäytyä niin kuin halusin. Yrittäessäni kouluttaa heitä, syntyi toisinaan erimielisyyksiä. Voi sitä huutoa, jos olin syönyt eteisen lasikuitutapettia tai raahannut kaikki kengät kaapista pitkin olohuoneen lattialle.

Toistuvasti sain kuulla kuinka edellinen koira oli niin helppo pentuna, hellanlettas sentään.

Isäntäväki lueskeli erilaisia koirakirjoja ja kävi netissä kyselemässä heidän ongelmiinsa ohjeita. Ja pirulaiset uskoivatkin kaikenmaailman "koira-asiantuntijoita". No, siitähän taas syntyi lisää ongelmia.

Välit meinasi tulehtua ihan pentuna, kun emäntä ei millään oppinut mitä piti tehdä, vaikka kuinka roikuin jaloissa ja pureskelin käsiä. Emäntä meinasi useasti palauttaa minut takaisin kasvattajalle. Hah.

Käännekohta koulutuksessa tapahtui kun isäntä ei antanut minun nukkua rauhassa sängyssä. Hän ei kunnioittanut sanontaa: Älä herätä nukkuvaa koiraa. No, tappeluhan siitä tuli ja hampaitakin tuli käytettyä. Tästä isäntäväki veti herneet neniinsä, eivätkä päästäneet minua enää koko makuuhuoneeseen. Tekivät pirulaiset portin ja laittoivat kolinapurkin sen eteen harmikseni.

Koira koulussa

Jo pentuna isäntäväki raahasi minut pentukouluun. Siellä sai aina syödä paljon nakkeja mahan ruikuliin asti...

Koulutuksessa täytyi kävelyttää emäntää oikelalla puolella niin, ettei emäntä jäisi jälkeen ja ryhtyisi kiristämän hihnaani.

Emäntää piti kävelyttää myös sosiaaliringissä, pysähtymään kun kävin istumaan, ottamaan minut kiinni kun juoksin häntä kohti ym. Ja nakkeja syötiin. Maatekin mentiin ja yritin lähettää emännälle rauhoittavia signaaleja.

Käytiin muutamakin pentukurssi ja kyllähän se emäntäkin oppi.

Aikaa myöden päästiin sitten parhaaseen A-ryhmään, Kallen kouluun. Tässä vaiheessa alkoi minulla jo hermo mennä, kun emäntä ei meinannut oppia seuraamaan ohjeitani millään. Se vaan yritti sitä Kallea kuunnella ja saada minutkin niitä käskyjä noudattamaan.

Hermothan siltä emännältä taas meni. Käveli kesken koulutuksen mettään ja lykkäsi minut isännälle. Ja taas mentiin takaisin kentälle. Nyt oli isännän vuoro saada oppia. Sehän ei uskonut minua millään. Laittoivat väkisin minut tekemään sen kouluttajan ohjeiden mukaan.

Melko tylsää siellä kentällä seisoskelu oli, mutta saihan isäntä ulkoilla. Oli seuraamista, paikallaan oloa isännän hakua ym. Kyllähän se isäntä jotain oppikin...

Sitten se keksi agilityn...

Vaikean perheen kouluttaminen

Saavuin noin kaksi vuotta sitten (2004) perheeseen, jossa isäntä ja emäntä olivat juuri menettäneet aikasemman koiransa.

Heti alusta huomasin, että talossa tarvittiin johtajaa.

Emännän kouluttaminen oli hauskaa, mutta varsinkaan isäntä ei siitä pitänyt. Emäntää täytyi ohjata maasta käsin roikkumalla sukasta ja puntista. Tästä pääsin kiitämään isännän toimesta usein niskasta roikottaen suljettuun tilaan. No, minähän en missään suljetussa tilassa halua olla. Ainoa ovi, joka ei aukea on ulko-ovi (kun se on lukittuna).

Kouluttaminen aiheutti monia ristiriitatilainteita ja isäntäväki käytti epäreiluja keinoja ja ulkopuolista apua. Kolinapurkki, joku ongelmakoirakouluttaja ja turhanpäiväinen räyhääminen, on vienyt asioita eteenpäin sopuisampaan suuntaan.

Isäntä vei ensin emännän pentukoulutukseen ja minun piti tietysti lähteä mukaan. Aluksi en oikein tykännyt, mutta kyllähän se kentällä seisominen menee, varsinkin kun tunnin jälkeen pääsi jallittamaan muita lajitovereita.

Syöttivät minulle jotain tabletteja, jotka kiihdyttivät pissaamistarvetta ja pirulaiset tekevät niin pitkää päivää, että sisäänhän täytyi tarve tehdä. Tästä aina tuli kärhämöintiä... Onneksi lopettivat sen lääkkeen syötön ja kestän nykyään "kuivana" pitkänkin päivän.

Ensimmäisen vuoden jälkeen olen saanut koulutettua isäntäväen ja yhteiselämä on ollut antoisaa. Joskin johtajan rooli on tainnut siirtyä isännälle.