Pallon muistolle

Aamulenkeillä tietyssä vaiheessa pallo lentää ja kuuluu: "Eteen". Silloin meikä singahtaa saaliin perään ja naps. Pallo on hallussa. Ja sitähän en sovinnolla muille enää anna, se on MINUN.


Näin syksyisenä aamuna isäntä oli saanut kameransa huollosta ja "intopiukkana" räpsi kuvia. Joutessani saalista heitellessäni, se pirulainen putosi kylmään veteen...

Vesi kun on jo kylmää, niin yritin houkutella isäntää hakemaan, mutta eihän se mene järveen edes helteellä...

Minunhan taas piti tassut kastella. Tuntui se alussa pahuksen kylmältä.

 

 Hieman arvellutti myös veden syvyys ja töyrään reuna...

Pakko se oli mennä, kun isäntäkin niin siinä vieressä koko ajan hoputti.

Pallon kiinni ottaminen olikin sitten haasteellista. Se pyöri ja pyöri...

Henkeen meni tuossa tohinassa vettä ja täytyi tulla välillä ylös.

Tässä vaiheessa isäntä taas luovuttaa ja huikkaa, että pallo jää sinne ja me lähdemme kotiin. Sillä ei ole minkäänlaista kärsivällisyyttä eikä pitkäjänteisyyttä (ei ole terrierin luonnetta, ei. Taitaa olla cockerspanielin mieli).


Mutta minähän en jätä palloani, isäntä oli jo pitkällä menossa huudellen. Eikun takaisin uimasille.

Kyllä se pallo sieltä tuli, mutta isäntä joutui vetämään minut valjaista rannalle, koska törmä oli sen verran jyrkkä, että se pelkäsi minun jäävän järveen...


Vastarannalle se taas jatkoi kuvaamista ja siellä oli mättäällä monttu, johon se pahuksen pallo vieri.

Montussa olikin reikä järveen, huhuilin isäntää apuun, mutta sillä on niin lyhyet kädet, ettei se yltänyt.

Nyt pitää miettiä ja muistaa luolakoiran perimä...

Siitä vaan pää edellä monttuun ja kaivamaan.

Tässä vaiheessa isännällä taas hermo pettää ja se lähtee. Lähteköön, minä en palloani jätä.

Mitä kotiin??? En tule, pallo on otettava mukaan. Ei uskonut se, ei. Tuli sitten ja laittoi hihnaan ja taas vedettiin.


Niin se pallo jäi, mutta onhan meillä noita Ikean palloja läjäpäin, joten uutta kehiin...